Näkökulmia arkistosta

Pohjoismaista arkistojen päivää vietetään jo yli kymmenvuotisen perinteen siivittämänä lauantaina 10.11. Marraskuun toinen lauantai on ”virallinen” ajankohta arkistojen päivälle, mutta siihen liittyviä tapahtumia on järjestetty jo pitkin tätä viikkoa ja järjestetään myös tulevina viikkoina. Esimerkiksi täällä Vaasassa päivää vietetään tänään perjantaina kaupungin keskusarkistossa ja huomenna lauantaina maakunta-arkistossa.

Tämän vuoden teemana arkistojen päivälle on Muoto arkistossa ja sen tulkinta voi olla, no, monimuotoista. Yhtäältä teeman valinta on hatunnosto Helsingin designpääkaupunkivuodelle 2012, toisaalta sen alla voidaan esiintuoda arkistojen erilaisia aineistojen, palvelun ja käytön muotoja.

Muotoilun arkistolähteitä nostavat tapahtumissaan esiin ainakin Suomen elinkeinoelämän keskusarkisto Elka sekä Työväen arkisto. Elkan toimintaan vuoden teema sopii erityisen osuvasti, toimiihan sen yhteydessä Suomen teollisen muotoilun arkisto FIDA.

Muoto-teemaa hyödynnetään myös arkistojen uusien palvelumuotojen esittelyyn. Arkistolaitoksen eri yksiköissä Arkistojen päivänä nostetaan esiin verkkopalveluja: Digitaaliarkistoa, Porttia ja Astiaa. Nämä uudet palvelumuodot mahdollistavat myös uusia arkistojen käytön muotoja. Arkistot ovat tänä päivänä tavoitettavissa kotikoneelta käsin.

Arkistojen päivä on yhteispohjoismainen tapahtuma, jonka vietto on alkanut Ruotsista vuonna 1998. Tänä vuonna eri maissa on omat kansalliset teemansa, esimerkiksi Ruotsissa päivien otsikkona on Tulevaisuus ja Norjassa Kohtaamispaikka. Näiden eri teemojen kautta avautuu kuva, joka haastaa sitkeässä elävän myytin arkistoista sulkeutuneina, perinteisiin muotoihin kangistuneina ja ainoastaan menneisyyteen katsovina instituutioina. Yli vuosien kantava teema Pohjoismaisella arkistojen päivällä onkin arkistojen avoimuus kansalaisille. Arkistoilla on annettavaa jokaiselle!

Mikko Nykänen

tutkija, Vaasan maakunta-arkisto

Katso tapahtumat Arkistojen päivän verkkosivuilta ja tule mukaan juhlimaan arkistoja!

Heitän laukkuni kaapin pohjalle ja vaihdan ulkokenkäni kevyempiin jalkineisiin. Uusi työpäivä voi alkaa. Silmäilen työtilaani ja palautan mieleeni edellistä päivää - mitä olinkaan tekemässä? Näen pöydilläni paperipinoja: valmiiksi konservoituja rakennuspiirustuksia ja vuoroaan odottavia töitä. Onpa tuossa painon alla kuivuva sidoskin, joka on saanut itselleen uuden selän. Arkistossa eivät konservaattorilta työt lopu - siitä pitävät ajan hammas ja ahkerat tutkijat huolen. Vuoden vaihteen jälkeen konservaattorin viestikapula palaa Mikkelin maakunta-arkistossa jälleen talon vakinaiselle konservaattorille. Asiakirjat voivat huokaista helpotuksesta: apua on edelleen tulossa.

Tänä aamuna jatkan pöydälläni olevan paperipinon parissa. Pinossa on digitoitavaksi lähteviä rakennuspiirustuksia. Piirustuksia on säilytetty kansioihin taiteltuina ja ne on oikaistava ennen digitointia paperin vaurioitumisen välttämiseksi ja hyvän kuvatuloksen aikaansaamiseksi. Piirrosten vieressä oleva pitkä käsinkirjoitettu luettelo osoittaa minun dokumentoineen jo hyvän määrän piirustuksia. Konservoinnissa kohteiden dokumentointi on tärkeä työvaihe, jolla taataan tiedon säilyminen aineistolle tehdyistä työvaiheista ja sen konservointia edeltäneestä kunnosta. Näiden rakennuspiirustusten kohdalla mittaaminen, merkintäaineiden tunnistaminen, vaurioiden ylöskirjaaminen ja tarvittavien toimenpiteiden mukaan lajittelu ovat alkaneet muodostua minulle jo rutiiniksi. Silti joudun hetken miettimään työni kulkua, sillä edellispäivä kului sidoskorjausten parissa ja vetokaapin äärellä homeisia asiakirjoja puhdistaen.

Dokumentoin pöydällä olevat rakennuspiirustukset loppuun ja etsin pehmeän harjan. Käytän sitä piirustusten kuivapuhdistamiseen. Hyvin likaiset kohdat saavat kyytiä lateksisienellä. Kuiva irtolika on poistettava ennen muita käsittelyjä, jottei se imeytyisi syvemmälle paperin kuituihin. Puhdistan nipullisen ja vien piirustukset pesualtaan luo, jonne olen jo rakentanut kosteuskammion. Levitän piirrokset kammioon ja jätän ne imemään rauhassa kosteutta itseensä. Kosteus rentouttaa paperin, jolloin sen taitteet voidaan suoristaa painon alla ilman, että paperin kuidut vahingoittuvat.

Viipurin maistraatin arkiston rakennuspiirustuksia valmistellaan digitointiin.

Otan esiin aiemmin suoristamiani piirustuksia ja valitsen repeytyneimmät paikattavikseni. Varmistan, että minulla on vielä aiemmin viikolla tekemääni vehnätärkkelysliisteriä riittävästi jäljellä. Käytän sitä repeämien paikkaamiseen yhdessä japaninpaperin kanssa. Huomaan kuitenkin kellon osoittavan jo lounasaikaa ja jätän repeämät odottamaan.

Lounaan aikana pöydälleni on ilmaantunut huonokuntoinen kartta. Asiakas on tilannut kartasta kopion, mutta ennen kopiointia kartta on kuitenkin saatettava sellaiseen kuntoon, että se kestää käsittelyn. Päätän hoitaa sen kuntoon ensimmäisenä. Saan kartan konservoinnin valmiiksi ja jatkan rakennuspiirustusten paikkaamista. Uppoudun japaninpaperin liisteröimiseen niin, että olen unohtaa kosteuskammiossa olevat piirustukset. Ne ovat kuitenkin juuri parahiksi kosteita. Siirrän ne kosteuskammiosta pahvien väliin ja painon alle kuivumaan suoriksi. Ne ovat kuivia muutamassa päivässä.

Jatkan piirustuksia paikaten, kunnes on aika lähteä kotiin. Ennen kotiinlähtöä kirjoitan kuitenkin päivän aikana tekemiäni töitä muistiin ja mietin jo valmiiksi seuraavan aamun tehtäviä. Dokumentoimieni rakennuspiirrosten tiedot odottavat viemistä arkistolaitoksen konservaattoreiden yhteiseen konservoinnin dokumentoinnin tietokantaan, josta ne ovat helposti löydettävissä myöhemminkin. Rakennuspiirustukset tarvitsevat niitä pölyltä ja valolta suojaavat kuoret ja homeiset sidokset odottavat puhdistamista. Kujanjuoksu ajan kanssa jatkuu.

Riikka Kupias
konservaattori, Mikkelin maakunta-arkisto

Pienestä se lähti liikkeelle. Syksyllä 2009 mietittiin, miten voitaisiin hoitaa tehokkaasti ne tiedustelut, jotka aiheutuisivat sotapäiväkirjojen siirtymisestä Digitaaliarkistoon. Ja keksittiin, että hei! Laitetaan verkkoon niiden käyttöön opastava oppimisympäristö. Alustavaihtoehtoina pyöriteltiin Moodlea ja Mediawikiä, joista jälkimmäinen sitten valittiin. Sitä on helppo muokata kaikkialta ja siihen tulee jatkuvasti uusia päivityksiä. Lisäksi sen käyttö on tuttu kaikille Wikipediaa joskus päivittäneille.

Kun sotapäiväkirjoja koskeva tietoympäristö näytti toimivan moitteettomasti oli seuraava idea, että laajennetaan tätä kaikkiin digitoituihin aineistoihin. Rakenteellinen perusratkaisu oli alusta pitäen selvä: tuotetaan yksittäisiin aineistoihin perehdyttäviä aineistoympäristöjä ja historian eri aiheisiin liittyvistä arkistoista kertovia teemaympäristöjä. Aika pian oppimisympäristölle tuli kokoava nimikin: Portti. Pian saatiin ylimääräinen määräraha digitointiin, josta osa sijoitettiin aineiston käytettävyyden parantamiseen palkkaamalla kirjoittajia tuottamaan Porttiin yhä lisää aineistoa. Elettiin vuotta 2010. Seuraava askel valkeni ennen pitkää: miksi rajoittua digitoituihin aineistoihin, kun vaikka mitä mielenkiintoista on arkiston seinien suojassa yhä digitoimatta? Niistä kertomalla voidaan myös yrittää vastata pelkoihin, jotka kohdistuvat tutkimuksen keskittymiseen vain verkkoaineistojen käyttöön.

Uuden palvelumuodon käyttöä tilastoitiin alusta pitäen. Ensimmäinen vau!-elämys tuli, kun Portissa oli yhden päivän aikana käynyt yli 100 yksilöityä tiedonetsijää. Myös palvelussa keskimäärin käytetty aika oli rohkaiseva, yli 3 minuuttia. Juuri sen verran, mitä tiettyä aineistoa koskevan tietoympäristön lukeminen kestää, ajateltiin. Aikanaan saavutettiin toinen virstanpylväs, kun alle sadan kävijän päiviä ei enää esiintynyt kuin korkeintaan satunnaisesti. Nykytasolla Porttia käyttää päivittäin 200-400 yksilöityä tiedonetsijää. Sisällön lisääntyessä myös keskimääräinen käynnin kesto on kohonnut yli 5 minuutin. Tänä vuonna palvelua on käytetty jo yli 100 000 kertaa.

Halusimme viedä Porttia eteenpäin kahdella tasolla: toisaalta tuntui järkevältä avata Portti kaikille arkistoille, toisaalta kerryttää aineistoihin liittyvää tietoa ottamalla Portin käyttäjät mukaan tiedontuottajiksi. Yllättäen paljastui, että ensiksi mainittu tehtävä oli helpompi toteuttaa. Käyttäjien mukaan ottamisen esteenä on se, ettei tunnuksensa itse luovaa käyttäjää voi estää luomasta uusia sivuja, vaikka aikeenamme on mahdollistaa vain sisällön kommentointi ja täydentäminen. Vielä toistaiseksi haluamme pitää arkistojen henkilökunnan ja käyttäjien tuottaman tiedon toisistaan erottuvina kokonaisuuksina, kummankaan sisällöllistä arvoa ja merkitystä mitenkään arvottamatta. Tulevaisuuden haasteena on jo tuotetun sisällön ajan tasalla pitäminen. Tässä käyttäjien kokemukset ja havainnot ovat ensisijaisen tärkeitä.

Maanantaina 12.11.2012 Portti siirtyi uuteen aikaan, kun Helsingin kaupungin tietokeskus tuotti järjestelmään tietoa Helsingin kaupungin kiinteistökortistosta. Nyttemmin myös Suomen Urheiluarkiston aineistoista saa tietoja Portista. Tiesitkö esimerkiksi, että jokseenkin täydellistä kokoelmaa Suomessa eri aikoina tuotettuja suunnistuskarttoja säilytetään siellä, Suomen Suunnistusliiton arkistossa? Yksityiskohtaisempaa kuvaa maastosta on vaikea kuvitella. Uusi Portti on avoinna myös muille arkistoille. Maksutta ja ilman merkittäviä sitoumuksia.

Porttia ollaan jatkossakin kehittämässä määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti. Alkaa tuntua, että mikäli arkistot innostuvat tulemaan mukaan yhteiseen järjestelmäämme voi tästä tulla vielä jotakin suurta. Mikä hyöty olisikaan, jos voisin tiedonetsijänä yhdestä ja samasta paikasta selvittää, missä kiinnostuksen kohteeseeni liittyvää aineistoa säilytetään. Ja arkistoihmisenä olen tyytyväinen, kun voin tuottaa sisältöä palveluun, jossa tieto on vuositasolla yli 70 000 siitä kiinnostuneen saatavilla.

Katsotaan miten Portin tulevaisuudessa käy. Jo tässä vaiheessa on kuitenkin syytä kiittää niitä kymmeniä ihmisiä, jotka ovat tarjonneet osaamisensa ja aineistotietämyksensä kaikkien saataville. Sekä sitä hyvää ilmapiiriä, joka on mahdollistanut tällaisen uuteen hyppäämisen niin arkistolaitoksen sisällä kuin kumppaniorganisaatioissammekin. Kiitos myös Portin käyttäjille, jotka ovat toiminnallaan kannustaneet meitä jatkamaan tällä valitsemallamme tiellä. Yhdessä tätä on hyvä jatkaa.

Tomi Ahoranta

Kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto

Kuusitoista miljoonaa kirjettä vuodesta 1985 tähän jouluun! Yli puoli miljoonaa lasta maailman joka kolkasta lähestyy edelleen vuosittain Joulupukkia kirjeellä tai kortilla, vaikka kaikkialla puhutaan tiedonkulun sähköistymisestä ja uuslukutaidottomuuden lisääntymisestä. Kirjeet ovat suuri, ainutlaatuinen, kulttuurihistoriallinen aarre, jonka tallentamisesta Joulupukki postitonttuineen alkoi jo vuosia sitten kantaa huolta. Pulmaan löytyi luonteva ratkaisu: Suomen pohjoisin arkisto, Oulun maakunta-arkisto. Historiallinen Joulupukin Pääpostin ja Oulun maakunta-arkiston välinen luovutussopimus allekirjoitettiin Napapiirillä 18.2.1998. Systemaattinen otos kirjeistä kasvattaa arvoaan siis jo viidettätoista vuotta.

Kirjeet saapuvat Napapiirin postiin, missä postin tontut lajittelevat ne maittain ja avaavat, sekä keräävät kirjeistä osoitteita vastauskirjeitä varten. Luovutussopimuksen mukaisesti he toimittavat kirjeistä samoin tein myös vuosittaisen otoksen Oulun maakunta-arkistolle. Sisällölliseen otantaan tontut valikoivat ”oikeita” kirjeitä, joihin lähtee vastauskirje. Lopuista kirjeistä otettava mekaaninen sokko-otanta heijastelee myös niiden kirjeiden sisältöä, joihin ei ole vastattu. Tällaisia ovat esimerkiksi pelkät lahjatoivelistat. Sokko-otanta tehdään siinä suhteessa kuin kirjeitä on saapunut eri maista. Viisivuosittain arkistoon lähtee suurempi, noin kymmenen tuhannen kirjeen otos, välivuosina pienempi.

Tontut tulevan arkistoaineksen äärellä.

Oulun maakunta-arkistossa Joulupukin arkiston kirjeet ja kortit on järjestetty lähettäjämaiden mukaisesti. Kirjeet ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vapaasti kaikkien tutkittavissa. Kirjeistä voi luoda käsityksen Joulupukille osoitettujen lahjatoivomusten ja muiden toiveiden kirjosta. Kirjeiden perusteella voi tutkia eri maanosissa ja valtioissa asuvien lasten jokapäiväisen elämän kulttuurieroja, sillä lapset kertovat kirjeissä perheistään, maastaan, koulunkäynnistään, harrastuksistaan ja ystävistään, sekä lähettävät Joulupukille itse tekemiään lahjoja ja piirustuksia.

Kirjeiden monipuolisuuteen nähden tutkimustyötä niiden pohjalta on tehty suhteellisen vähän. Tähän lienee syynä tutkijoille selviävä aineiston huikea, lähinnä rekka-autoyksiköllä mitattava määrä. Tutkimusaineiston pelottavaa äärettömyyttä voi rajoittaa, kun rajaa itselleen tarkasti määritellyn otoksen arkiston aarteesta ja muistaa, että arkiston tuhannet kirjeetkin ovat vain pieni osa tuosta alkuperäisestä kirjevuoresta.

Laatu korvannee tutkimusten määrän, sillä Joulupukille saapuneita kirjeitä on tähän mennessä käytetty aineistona usealla eri tieteenalalla. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa on tehty kaksi vaatetusalan pro gradua, jossa lasten kirjeistä on etsitty mielikuvia tonttupukujen sekä Joulupukin asun suunnitteluun. Töiden pohjalta suunnitellut asut ovat edelleenkin osin työkäytössä Joulupukin Pajakylässä Napapiirillä. Rovaniemen ammattikorkeakoulun matkailualan koulutusohjelmassa on valmistunut kaksi lopputyötä, joiden tavoitteena on ollut selvittää Joulupukille saapuvien kirjeiden ja niihin lähetettävien vastauskirjeiden merkitystä Rovaniemen alueelle. Vaasan yliopiston markkinoinnin laitoksella on tehty tutkielma lasten lahjatoiveista Suomessa ja Englannissa. Oulun yliopiston suomen kielen laitoksella on tehty lapsen kielen kehitystä tutkiva pro gradu ja itse olen puolestani viimeistelemässä gradua Oulun yliopiston kirjallisuuden laitokselle. Tutkin aikuisten kirjoittamista kirjeistä heidän mielikuviaan Joulupukista. Työskentelen kirjetonttuna Joulupukin Pääpostilla, ja tontulle sopivasti taidan valmistua juuri joulunalusviikolla.

Joulupukki toimii yksityisarkiston perustajana kannustavana esimerkkinä kaikille yksityisille ja yhteisöille, joiden hallussa on kansallisomaisuuteen kuuluvia asiakirjoja. Omaa aikaansa ja kirjoittajien tuntoja peilaavien arvokkaiden kirjeiden kohtalo ratkesi siis lopulta onnellisesti.

Rauhaisaa Joulun Aikaa Kaikille toivottaa,

Riitta -kirjetonttu Mattila

Joulupukin Pääposti, Napapiiri

Tutkimusten viitetiedot:

Kaveri, Minna 2011: Rakas joulupukki! Mikä meininki Napapiirillä? Lasten kirjeet joulupukille vuosina 1997 ja 2007. Suomen kielen pro gradu. Oulu: Oulun yliopisto.

Koskenranta, Merja ja Taival, Elena 1999: Joulupukille vuonna 1999 ranskasta, saksasta ja venäjältä tulleiden kirjeiden analyysi. Matkailualan opinnäytetyö. Rovaniemi, Rovaniemen ammattikorkeakoulu.

Rytkönen, Annamari 2008: Olemus ja oleminen: joulupukin pukeutumiskuva. Tekstiili- ja vaatetusalan pro gradu -työ. Rovaniemi, Lapin yliopisto.

Sarkkinen, Marjut 2008: Tonttupuku: maailman lasten mielikuvat suunnittelun ideanlähteinä. Tekstiili- ja vaatetusalan pro gradu -työ. Rovaniemi, Lapin yliopisto.

Tikkanen, Johanna 2004: Joulupukin pr-kirjeet. Matkailualan opinnäytetyö. Rovaniemi, Rovaniemen ammattikorkeakoulu.

Halkoaho, Jenniina ja Laakso, Maarit ja Laaksonen, Pirjo ja Lahti, Johanna 2009: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? - Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajina. Kulutustutkimus.Nyt 1/2009.

Turun maakunta-arkiston kokoelmiin on siirretty pala suomalaisen huonekalutaiteen ja teollisuuden historiaa turkulaissyntyisen sisustusarkkitehti ja toimitusjohtaja Carl-Johan Bomanin (1883-1969) arkiston myötä. Carl-Johan Boman toimi vuosina 1906-1955 Turussa sijainneen ja isänsä, puuseppämestari ja tehtailija Nikolai Bomanin (1845-1923) perustaman Bomanin huonekalutehtaan palveluksessa – ensin taiteellisena johtajana ja myöhemmin toimitusjohtajana. Arkiston järjestelytyö on käynnissä ja valmistunee ensi vuoden kuluessa.

Vuonna 1871 perustettu N. Bomans Ångsnickeri – N. Bomanin Höyrypuusepäntehdas on saanut huomattavan maineen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun johtavana laatuhuonekalujen valmistajana Suomessa. Yritys kasvoi pienestä verstaasta maan suurimmaksi höyrypuusepäntehtaaksi huolehtimalla valmisteidensa hyvästä laadusta ja hyödyntämällä modernia teknologiaa. Se oli suosittu yläluokan ja porvariston kotien sisustaja Suomessa, ja 1900-luvun taitteen jälkeen erityisesti myös Venäjällä. Vuonna 1927 yritykselle, jonka nimi oli muutettu Oy N. Boman Ab:ksi, myönnettiin Ruotsin Kuninkaallisen Hovihankkijan arvonimi. Bomanin huonekalut saivat palkintoja myös kansainvälisissä taideteollisuus- ja teollisuusnäyttelyissä jo 1800-luvulta alkaen, ja tuotteiden profiilia juuri taideteollisuustuotteina kuvaavat osallistumiset niin Suomen Taideteollisuusyhdistyksen arpajaisvoittonäyttelyihin 1890-luvulta alkaen kuin kansallisiin edustusnäyttelyihin, Milanon Triennaleen vuosina 1951 ja 1954 tai skandinaavisen taideteollisuuden merkittävään Pohjois-Amerikan näyttelykiertueeseen, Design in Scandinavia, vuosina 1954-57. Boman toimitti huonekaluja merkittäviin julkisiin tiloihin ja teki yhteistyötä arkkitehtien ja sisustusarkkitehtien kanssa. Myös yksityiskoteja sisustettiin ja omia myymälöitä Bomanilla oli 1800-luvun lopulta alkaen Turun lisäksi myös (eri aikoja) Helsingissä, Tampereella, Viipurissa sekä Venäjällä, Pietarissa ja Moskovassa. 1920-luvulta eteenpäin liikkeen myymälät sijaitsivat vain Helsingissä ja Turussa.

Carl-Johan Boman edusti perheyrityksen johdossa toista sukupolvea yhdessä veljiensä Fritijof (1878-1924), Sigurd (1879-1929) ja Paul Bomanin (1885-1952) kanssa. Tehdas sijaitsi edelleen Turussa, mutta liikkeen päämyymälä oli Helsingissä. Vuonna 1936 Paul Boman perusti oman yrityksensä Oy Paul Boman Ab:n. Toisessa maailmansodassa Linnankatu 79:ssä sijainnut tehdas tuhoutui.

Turun maakunta-arkistoon sijoitettu aineistokokonaisuus on muodostunut Carl-Johan Bomanin henkilöhistorian siivittämänä hänen muuttaessa perheineen Turusta Helsinkiin vuonna 1937. Hän työskenteli edelleen Turun tehtaan toimitusjohtajana ja suunnitteli huonekaluja sekä sisustuksia Helsingissä Kalevankatu 4:ssä sijainneesta näyttelytilasta käsin. Tässä vaiheessa yrityksen nimenä oli Oy Boman Ab, ja Carl-Johan Boman perheineen oli sen omistaja. Vuonna 1955 yrityksen omistajaksi tuli Wärtsilä-konserni, ja vanhalla nimellään puusepäntehdas jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1967, jolloin nimi poistettiin kaupparekisteristä ja toiminta fuusioitiin emoyhtiöön.

Arkistokokonaisuus sisältää erityyppisiä dokumentteja yrityksen toiminnasta, Carl-Johan Bomanin suunnittelutyöstä ja malleista. Siihen kuuluu laaja piirustuskokoelma asiakaskansioineen, valokuvakokoelma sekä lehtileikekokoelma, johon on kerätty arvosteluja Bomanin näyttelyistä vuosikymmenten varrella. Oman kokonaisuutensa muodostavat muutaman huonekalumallin patentointiin liittyvät asiakirjat. Muu aineisto sisältää erilaisia, suhteellisen epäsystemaattisesti kerääntyneitä dokumentteja yrityksen toimintaan liittyen: sopimuksia, kirjeitä, muistiinpanoja, taloudenpitoon liittyviä dokumentteja. Ajallisesti aineisto painottuu 1930-luvun lopulta 1950-luvun ensimmäiseen puoliskoon. Kooltaan arkisto on muutamia hyllymetrejä.

Maija Mäkikalli

Lehtori, Taide- ja kulttuuriopinnot, Lapin yliopisto

Vuoden 2011 lopulla pistettiin pystyyn hanke, jonka tarkoituksena on tuottaa työkalu arkistoille kuvailu- ja luettelointitietojen hallintaan. Sittemmin hanke on saanut nimekseen AHAA-hanke. Nyt töitä on paiskittu vuoden verran ja on aika avata hieman sitä, mitä me täällä oikein olemme puuhailleet. Perustiedot hankkeesta löytyvät esimerkiksi arkistolaitoksen kotisivuilta.

Olemme vuoden 2012 yhteisvoimin kuvanneet mukana olevien arkistojen nykytilaa, koonneet vaatimuksia sekä määritelleet tulevan palvelun tietomallia. Nykytilaa kuvattaessa työt etenivät pitkälti suunnitelmien mukaan ja nykytilat arkistoittain saatiin kuvattua kevään aikana tarpeellisella tasolla. Erilaisten vaatimusten ja tietomallin kanssa olemme työskennelleet koko vuoden. Työ on vieläkin kesken, mutta koko ajan olemme edenneet tasaisella tahdilla.

Ensi vuonna vuorossa on toteutussuunnittelu ja toteuttamisen aloittaminen. Jo tällä hetkellä on aistittavissa, että toteutus kannattaisi toteuttaa jollakin iteratiivisella mallilla. Tämä siksi, että jatkuvasti huomaamme asioita, joita tulisi ottaa huomioon toteutuksessa eikä ideoiden virta näytä tyrehtyvän. Luonnollisesti on helpompi ottaa kantaa konkreettiseen olemassa olevaan kuin ”paperilla” mallinnettuihin asioihin.

Samalla, kun työmme jatkuu palvelun rakentamisen merkeissä, luodaan kansallista käsitemallia arkistokuvailuun. Lisäksi ensi vuonna tuotetaan kansalliset arkistoaineiston luettelointi- ja kuvailusäännöt. Montaa asiaa siis tehdään päällekkäin ja väistämättäkin tästä syntyy riskejä suuntaan jos toiseen. Aika näyttää, miten hyvin vältämme pahimmat sudenkuopat.

Olemme muutama viikko sitten pistäneet AHAAn puitteissa pystyyn oman blogin, jotta hankkeessa mukana olevat pääsisivät purkamaan tuntemuksiaan AHAAsta. Mikäli siis kiinnostaa päästä enemmän sisään AHAAssa tapahtuvaan, suosittelen käymään vilkaisemassa blogia.

Vili Haukkovaara
Hankepäällikkö, AHAA-hanke

Näin vuoden lopuksi on hyvä hetki katsoa, mitä on tapahtunut ja mitä lähitulevaisuudessa on näkyvissä.

Tutkijasalin ovi on käynyt tänä vuonna Mikkelissä entistäkin harvemmin – pudotusta asiakaskäynneissä näyttäisi tulevan viime vuoteen verrattuna parisenkymmentä prosenttia. Kaksi vuotta käytössä ollut tiistai-illan aukiolon viimeinen tunti klo 18-19 ei ole ollut yleisömenestys, joten ensi vuodeksi ilta lyhenee ja suljemme tutkijasalin tiistaisin jo klo 18. Tiedämme kuitenkin, että asiakkaissamme on paljon pitkämatkalaisia, joille ilta-aukiolo on tarpeen. Ensi vuoden aikana selvitämme, olisiko toinen ilta mahdollista järjestää jatkossa esimerkiksi avaamalla tutkijasali aamulla myöhemmin. Ajantasaiset tiedot aukioloajoista löytyvät aina kotisivultamme.

Tutkittavaksi on saatu uutta aineistoa. Maakunta-arkistoon on tullut arkistoluovutuksina mm. Haminan, Kotkan ja Lappeenrannan raastuvanoikeuksien ja maistraattien, Kymin tuomiokunnan sekä Heinolan kihlakunnan henkikirjoittajan aineistoja. Maakunta-arkiston kirjastoon puolestaan saatiin lahjoituksina suku- ja kyläkirjoja sekä kokoelma Lotta Svärd-kirjallisuutta.

Maakunta-arkistossa jo useamman vuoden työn alla ollut laajan Kymenkartanon lääninhallituksen arkiston järjestäminen on saatu päätökseen. Koko komeuteen voi nyt tutustua Vakan ja Astian kautta.

Mikkelin maakunta-arkisto tutuksi -kurssi veti syksyllä luentosalin kahteen otteeseen täyteen. Samantyyppistä käyttäjäkoulutusta on luvassa myös ensi vuonna. Päivämääriä ei ole vielä lyöty lukkoon, joten kannattaa seurata tiedotustamme arkistolaitoksen kotisivuilla.

Vuoden aikana maakunta-arkistosta on taas lähtenyt maailmalle tuhansia selvityksiä ja asiakirjajäljennöksiä. Joulukuun alussa muuttuivat arkistolaitoksen laskutuskäytännöt. Meillä asioineet ovat jo huomanneetkin muutokset: tilausta tehdessä kysellään tilaajan henkilötunnuksia tai yhteisötilaajan Y-tunnuksia. Ja tilattu selvitys tai asiakirjajäljennös tulee ensin ja lasku sitten erikseen myöhemmin perässä. Arkistolaitoksen uusi hinnasto tulee voimaan 1.1.2013 alkaen.

Toivotan kaikille oikein rauhaisaa joulun aikaa ja onnea vuodelle 2013.

Anne Hänninen
Ylitarkastaja, Mikkelin maakunta-arkisto

Arkistolaitoksen blogi on joulutauolla ja palaa uusin aihein viikolla 2.

Oikein Hyvää Joulua ja Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille!

Arkistolaitos

Arkistolaitoksen tutkijasaleissa asioinneille Astia on tullut jo tutuksi jo reilun vuoden ajan. Ilahduttavan moni on tutustunut ja ottanut käyttöön myös Astia-verkkopalvelun, jonka avulla voi omalta koneelta tilata asiakirjoja tutkijasaliin, hakea käyttölupaa sekä tarkastella omia tilauksia ja voimassa olevia käyttölupia.

Astia toi mukanaan uudenlaisen haun, jota sekä henkilökunta että asiakkaat ovat opetelleet käyttämään. Hausta on yritetty tehdä yksinkertainen. Siinä ei tarvitse tuntea arkiston rakennetta tai määritellä haun kohdistumista. Omat rajoitteet tälläkin hakutavalla on ja niiden tunteminen on hyödyllistä hakutulosta tarkasteltaessa.

Astia-haussa on käytössä sanan katkaisu ja katkaisumerkkinä toimii tähti-merkki *. Sanan voi katkaista sen alusta, lopusta tai keskeltä ja samalla kertaa myös useammasta kohdasta. Suomen kieli monine taivutusmuotoineen aiheuttaa sen, että perusmuodossa olevalla sanalla ei useinkaan kannata hakea. Esimerkiksi hakusana oulu jättää pois hakutuloksesta suuren osan sellaisista yhdistyksistä, joiden nimessä esiintyy sana Oulu, koska yhdistyksen nimessä käytetään tavallisesti muotoa Oulun. Hakusana oulu* on liian yleinen, mutta jos hakukenttään laitetaan vaikkapa oulu* *seura, saadaan hakutulokseen esimerkiksi Oulun hiihtoseura ry:n aineisto.

Samalla periaatteella esimerkiksi torppia koskevia tietoja haettaessa kannattaa samoin katkaista hakusana. Torppa palauttaa vain murto-osan torppia koskevasta aineistosta. Torp* tuo hakutuloksen mukaan vaikkapa torpankontrahdit, torppalainat ja torpparit. Hakusana *torp*tuo hakutulokseen mukaan lisäksi esimerkiksi kruununmetsätorpat ja metsänvartijatorpat.

On selvää, että hakutulosten suuri määrä ei ole haun tarkoitus ja jo kymmenienkin hakutulosten selaaminen on työlästä. Hakutulosta voi rajata lisäämällä useampia hakusanoja, rajaamalla hakua ajallisesti tai hyödyntämällä hakutuloksen rajausmahdollisuuksia. Aikarajain löytyy Lisää hakuvaihtoehtoja –linkistä. Hakutuloksen rajausmahdollisuudet puolestaan löytyvät vasemmasta reunasta hakutuloksen yhteydestä. Lisätietoja näiden käytöstä löytyy verkkopalvelun ohjeista (Tietoa palvelusta -> Ohjeet). Myös kunkin hakutulokseen sisältyvän osuman kohdalla merkittyjä hakuosumia voi hyödyntää haun rajaamisessa, esimerkiksi käyttämällä niitä hakusanoina uusissa hauissa.

Haku kohdistuu arkistoista laadittuihin luetteloihin ja hakemistoihin, ei siis itse asiakirjoissa oleviin tietoihin. Osa luetteloista on laadittu aikana, jolloin ei ollut aavistustakaan siitä, että tietoja voitaisiin joskus hakea tällä tavoin. Hakutulokseen vaikuttaa se, mitä tietoja luetteloihin on merkitty. Esimerkiksi uusimmissa henkikirjoissa on aika usein merkitty, minkä kuntien henkikirjat kuhunkin niteeseen sisältyvät. Vanhemmissa henkikirjaniteissä saattaa olla koko hallinnollisen alueen eli koko kihlakunnan tai koko läänin henkikirjat yhdessä niteessä, jolloin luetteloihin ei ole välttämättä merkitty niitä kuntia, joiden henkikirjat kyseisestä niteestä löytyvät. Näin ollen hakeminen kunnan nimellä ja henkikirjat-hakusanalla ei useinkaan anna hakutulokseksi kaikkia kyseisen kunnan henkikirjoja, jotka ovat tutkittavissa.

Arkistoihin sisältyvät asiakirjat sisältävät hyvin paljon monenlaista tietoa, jota kaikkea ei ole mahdollista merkitä hakemistoihin ja sitä kautta tuoda mukaan haun piiriin. Hakemistojen tiedot ovat siten aina vain aavistus siitä, mitä itse asiakirjat sisältävät. Tiedon hakeminen ja yhdisteleminen ovat arkistojen käyttäjän ja tutkijan työtä ja löytämisen riemua.

Astia-verkkopalvelun hakua voi kokeilla ja käyttää myös ilman rekisteröitymistä verkkopalvelun käyttäjäksi. Tällöin haun piirissä eivät ole 100 vuotta vanhoja tai sitä nuorempia tietoja sisältävien henkilöarkistojen hakemistotiedot.

Hakua saa ja kannattaa kokeilla. Yhtä oikeaa tapaa hakea ei ole olemassa. Kokeilemalla löytää oman tapansa hakea ja tässäkin harjoitus tekee mestarin. Tervetuloa tutustumaan Astia-hakuun. Löydät Astian joko arkistolaitoksen kotisivulta Aineistot-välilehdeltä tai suoraan www.arkisto.fi/astia. Niin, ja muistathan sanan katkaisun ja tähden käytön!

Satu Kantola

Ylitarkastaja

Oulun maakunta-arkisto

Näin vuoden aluksi voi hyvin tarkastella sitä, mitä on tapahtunut ja mitä lähitulevaisuudessa on näkyvissä.

Arkistoaineistoja Hämeenlinnan maakunta-arkistolle on kertynyt jo yli 23 hyllykilometriä. 2012 vastaanotettiin jälleen yli kilometri uusia viranomaisarkistoja tutkijoiden ja muiden tiedontarvitsijoiden iloksi. Suurimpia kokonaisuuksia olivat verotoimistojen ja lääninhallitusten arkistot. Hämeen ja Uudenmaan lääninhallitusten arkistoja vastaanotettiin aina 1990-luvulle saakka, joten varsin tuoreisiinkin tietoihin on nyt mahdollista päästä käsiksi. Astian kautta aivan kaikki uusimmat tiedot eivät vielä ole haettavissa.

Lääninhallitustenarkistoista löytää tietoa monilta elämänalueilta. 1970-luvulla tehtäväkenttä laajeni entisestään mm. ympäristönsuojelun sekä koulu- ja sivistystoimen asioihin. Sukututkijaa kiehtonevat erityisesti erilaiset luettelot, esimerkiksi Uudenmaan lääninhallituksen yleisen osaston arkistoon sisältyvät passiluettelot (1939-1960) ja kulkukauppiaskortisto (1950-1995). Joitakuita kiinnostanevat myös venerekisterit (1960-1991).

Jatkuvasti maakunta-arkistoon tipahtelee julkisten kaupanvahvistajien arkistoja, jotka ovat hyödyllisiä vanhan kauppakirjan metsästäjälle silloin, kun kiinteistön lainhuudatus on jäänyt syystä tai toisesta kaupan yhteydessä tekemättä. Lisää tietoja kaupanvahvistajista voi lukea Portista.

Lisäksi voimme ylpeänä mainita, että nykyisin meiltä löytyy lähdemateriaalia sukututkimuksen harrastajille myös eläinmaailman puolelta: viime vuonna luovutetun FABAn (The Finnish Animal Breeding Association) arkisto sisältää valokuvineen ja kantakirjoineen herkullista tietoa lehmien sukulinjojen tutkijoille.

Näitä ja muutakin aineistoa voi tulla tutkimaan maakunta-arkiston tutkijasaliin. Tutkijasalin aukioloaikoihin ei Hämeenlinnassa ole tehty mainittavia muutoksia. Normaali aukioloaika on kello 8.00-16.00. Iltapäivystykset ovat keskiviikkoisin ja torstaisin kello 18.00 asti tammikuun toiselta viikolta lähtien toukokuun loppuun asti ja ne alkavat taas syyskuun alusta jatkuen joulukuun toiselle viikolle asti. Niin kutsuttuja pitkiä iltoja, jolloin iltapäivystys on kello 20.00 asti, on edelleen kerran kuukaudessa keskiviikkoisin ja torstaisin. Kevään pitkin iltojen päivämäärät ovat 6.2.–7.2., 6.3.–7.3., 3.4.–4.4., 2.5. Ajantasaiset tiedot aukioloajoista löytyvät aina kotisivultamme.

Digitaaliarkiston käyttö on lisääntynyt huomattavasti viime vuoden aikana, koska julkisten kotikoneilta käytettävien digitalisoitujen asiakirjojen määrä on kasvanut. Tästä onkin seurannut se, ettei mikrofilmilaitteiden käyttäjiä tutkijasaleissa ole niin paljon kuin ennen. Hämeenlinnan maakunta-arkistosta ei yksittäisten tutkijoiden tarvitse enää tämän vuoden alusta lähtien varata etukäteen mikrofilmilaitteita. Ryhmien vetäjien on kuitenkin edelleen syytä varata koneet etukäteen.

Arkistolaitos käynnistää tämän vuoden aikana kiertävän näyttelytoiminnan. Näin saamme laajemmalle yleisölle esiteltyä eri yksiköissä rakennettuja ja esillä olleita näyttelyitä. Hämeenlinnan maakunta-arkistossa on esillä helmikuun alusta alkaen huhtikuun loppuun asti Tapaaminen Turussa: Vuoden 1812 posterinäyttely. Näyttely luo yleiskuvan vuoden 1812 tapahtumista ja kertoo lisäksi aikansa mahtimiesten Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin tapaamisesta Turussa. Ruhtinaiden kohtaamisessa kirjoitettiin uudelleen Suomenkin kannalta merkittäviä yhteistyösopimuksia.

Heli Niromaa, ylitarkastaja, aineistonhallinnan vastuualue
Susanna Taipale, ylitarkastaja, tietopalvelun vastuualue
Hämeenlinnan maakunta-arkisto

Tammikuussa maamme historiantutkijat kohahtivat: uskomattoman hieno von Stedingkin arkisto oli ostettu Suomeen ja tulisi digitoinnin jälkeen kaikkien kiinnostuneiden saataville. Muutkin kohahtivat. Aamulehti otsikoi 16.1.2013 raflaavasti "Suomi osti 465 000 eurolla vanhaa paperia Ruotsista" ja nimimerkki Roope A pohti Helsingin Sanomien verkkosivuilla "Mitä etuja saadaan siitä, että ostetaan kalliilla rahalla alkuperäisiä asiakirjoja? Entä jos ruotsalaiset laittavat digitoidut asiakirjat vapaasti internetissä katsottaviksi?".

Asetus arkistolaitoksesta toteaa, että laitoksen tehtävänä on muun muassa hankkia tutkimuksen kannalta merkityksellisiä asiakirjoja. Nyt kyseessä oli ulkomailla oleva, Suomea koskeva ja kansallisesti poikkeuksellisen merkittävä aineisto, joka oli vaarassa joutua hukkaan. Tällaisen yksityisen tahon hallussa olevan arkiston tullessa siis myytäväksi, oli Kansallisarkiston viipymättä ryhdyttävä toimiin.

Hankintaa edelsivät perinpohjaiset neuvottelut aineiston omistaneen suvun edustajien ja Ruotsin Riksarkivetin kanssa, aineiston tarkka analysointi ja arvonmääritys. Kaikki tämä tehtiin tiukalla aikataululla tietoisena siitä, että vaara arkiston hajoamiselle ja korvaamattoman tutkimusaineiston häviämiselle miltei kirjaimellisesti taivaan tuuliin oli yhä vain kutistuvan ajan kysymys.

Riksarkivetin ei ollut mahdollista ostaa kyseistä arkistoa, sillä se on tehnyt ja on tekemässä kalliita ostoja. Toisin kuin Suomen arkistolaki ei Ruotsin arkistolaki mahdollista yksityisen hallussa olevien aineistojen haltuunottoa kopiointia varten ellei asianomainen anna siihen lupaa. Tällaista lupaa omistajat eivät antaneet, sillä he katsoivat sen laskevan arkiston myyntiarvoa. Koska von Stedingk-suvun kokoelmaan kuului erityisesti Suomen historian kannalta poikkeuksellisen arvokasta aineistoa, päätyivät Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö sekä yksityiset säätiöt ja henkilöt rahoittamaan hankinnan. Se oli todellinen kulttuuriteko. Hankinta varmisti tutkimuksellisesti arvokkaan aineistokokonaisuuden eheyden ja säilymisen tuleville tutkijapolville.

Suomen Kansallisarkisto on antanut Ruotsin Riksarkivetille luvan digitoida aineisto. Ruotsi siis vastaa digitoinnin kustannuksista ja toimittaa digitaaliset kopiot Suomeen kesällä 2013, jolloin ne liitetään osaksi arkistolaitoksen Digitaaliarkistoa. Digitoinnin jälkeen alkuperäisaineisto siirretään Ruotsista Suomen Kansallisarkistoon.

Marie Pelkonen
Viestintäpäällikkö
Kansallisarkisto

Tikkalan lapset 1912

Kaikki alkoi 50-luvun kannellisesta kenkälaatikosta. Se oli täpötäynnä mustavalkoisia valokuvia. Joukossa oli pahvipohjalle liimattuja käyntikorttimuotokuvia, postikortteja, mutta enin osa oli isän tai äidin sukulaisten kuvia. Katselin kuvia ja pienen osan henkilöistä arvelin tuntevani tai tietäväni. Näytti, että enoni on tuossa Reidar ja Anttu Särestöniemen kaverina ja tuossa on Kolin huipulla otettuja kuvia.
Elettiin joulunalusaikaa 1965. Äitini oli haaveillut saavansa joskus laatikossa olevat kuvat valokuva-albumiin. Sain idean. Tuossahan on ihan sopiva joululahja äidille! Ja niin kuvat sitten siirtyivät isoon albumiin, mutta kuvatekstejä tuli vain tuntemieni henkilöiden kohdalle. Vasta joulupukin käytyä oli lupa kysyä, keitä nämä kauan sitten eläneet tai kuolleet ja minulle tyyten tuntemattomat sukulaiset tai tuttavat oikein ovatkaan?

Saatujen vastausten perusteella oli kiva mennä Valtionarkistoon. Sieltä varmaan saisin jotakin lisätietoja isän ja äidin sukulaisista ja voisin rakentaa oikean sukupuun seuraavaksi jouluksi. Maalaispojasta näytti mahtavalta tuo tutkimussali kattoon asti hyllytettyine ylipaksuine kirjoineen. Tutkijoilla oli pöydillä puisia vankkoja telineitä, joiden päälle vanhan tuomiokirjan tai maakirjan saattoi asettaa. Ei tultu tarjoamaan valkeita hansikkaita silloin vuonna 1966.

Hyvin sankka tupakansavu leijaili sisäänkäynnin viereisessä tauko- eli tupakkahuoneessa, jossa Valtionarkiston asiakaskunnan vanhat herrat kävivät keskusteluja satojen vuosien takaisista asioista. Sikaarin ystäviä oli joukossa ja arkistoon tulijat joutuivat kokemaan sen saman tuoksun tai katkun, mikä nykyään on lievempänä vastassa julkisten rakennusten ulko-ovea lähestyttäessä.

Viiden vuoden ajan keräsin tiiviisti sukutietoja Valtionarkiston syövereistä ja täytin lappuja, joissa vakuutin, etten kenenkään vahingoittamiseksi tai halventamiseksi tule ainuttakaan saamaani tietoa käyttämään. Sinä aikana tapasin monen monta arkistokuuluisuutta. Joka päivä saapuivat kammioihinsa Kauko Pirinen, Pentti J. Voipio, Yrjö Blomstedt ja monet muut, joita en oppinut tunnistamaan.

Valtionarkiston päivystäjä istui korkean kateederipöydän takana ja otti vastaan tilauslappuja, joiden perusteella vahtimestari toi vaunullaan iänikuisen vanhoja kirjoja makasiineista.

Ympärilleen ei kenelläkään ollut aikaa vilkuilla, sillä vahtimestarin tuomat kirjat tai huoneen takana olevasta hyllystä poimitut Mustat Kirjat veivät talon asiakkaiden kaiken huomion ja hiljaisuus oli tuotu selvästikin Juntusen Huopatossutehtaasta. Singerin ompelukoneen ääniä mukaillen kuului silloin tällöin rullafilmien kelausääniä.

Mutta minäpä salaa tähystin, vilkuilin ja mitä ihmettä näinkään? Näin arkistoholisteja mielipuuhissaan! Pikkuhiljaa ja kenties huomaamattaan he näyttivät jääneen arkistolaitoksen tarjoamien tuotteiden suurkuluttajiksi. Olivat jääneet koukkuun. Kiskontiellä naapuritalossa asuva Suomen Sukututkimusseuran silloinen puheenjohtaja Pentti J. Voipio oli töissä raastuvanoikeudessa, mutta jokainen ilta hän istui, kai rentoutuakseen, Valtionarkiston tutkijasalissa. Niin tein minäkin.

Arkistoalan ja sukututkimuksen yhteistyön klassikkojuttu on kerrottu kirjassa Kekkoset Suomen asuttajina (1994). Tuli Sisä-Suomesta mies ensikertalaisena Valtionarkistoon ja kertoi päivystäjälle olevansa Kekkonen ja haluavansa tutkia onko hän ja millä viissiin sukua presidentti Kekkoselle. Päivystäjä tiesi miten ylen ystävällinen mies Pentti J. Voipio on ja sen vuoksi neuvoi miestä esittämään asiansa Voipiolle.

Nyt sen sitten tiedämme: Meni 20 vuotta aikaa, kun Pentti J. Voipio tutki Kekkosen sukua. Tapasi UKK:n monesti asian tiimoilta ja sai lisäpuhtia. Lopulta ilmestyi mainio sukukirja. Sisä-Suomen mies oli jo alkumetreillä saanut kunnon selvityksen sukulaisuudestaan.

Nyt huomaan harrastaneeni sukututkimusta 47 vuoden ajan. Sinä aikana on rakentunut hieno maakunta-arkistojen verkosto. On rakennettu Kansallisarkistoa varten toimivat lisätilat. Sen verran on itselleni taitoa karttunut, että huomaan esipolvia tähystettyäni olevani samaa Riskan sukua kuin Pentti J. Voipio. Ja että vaimoni on saman Karttusen Susannan isän jälkeläinen kuin UKK. Aina tuntuu löytyvän uutta ja ihmeellistä. Ja se uusi ei näytä olevan mikään uusi harrastus vaan entisen harrastuksen syventäminen. Vaarana on, että arkistoihin suuntautunut harrastukseni menee niin syvällä oleviin makasiineihin, että ympäröivä maailma katoaa silmistäni.

En uskalla itseni lisäksi nimetä ketään muuta arkistoholistiksi. En tiedä tarvitaanko per vuosi peräti 300 kuittausta arkiston vieraskirjaan tuollaisen tittelin saamiseksi, mutta muutaman viime vuoden aikana kaikki näyttää nettiin siirrettyjen arkistotietojen ansiosta muuttuvan. Arkistojen tutkijasaleista kellastuneiden kirjojen suurkuluttajat siirtyvät kotikoloihinsa tähystämään nettiä. Kenen on vastuu, jos arkistoholistit Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen aukioloajan päätyttyä jatkavat kotikoneillaan arkistojen asiakirjojen tutkimista? Mitä kivaa pitää jättää digitoimatta, että saadaan edes osa asiakkaista vielä viihtymään arkistojen tutkijasaleissa?

Ja pitääkö kuluttajansuojan nimissä meikäläisiä varten harkita varoitustekstien laittamista arkistolaitoksen kotisivuille:

VAROITUS.Vanhojen asiakirjojen lukeminen saattaa aiheuttaa elinikäisen riippuvuuden...

Tapani Kovalaine
Maistraatin päällikkö, emeritus, Joensuu

Jyväskylän maakunta-arkistossa on avoinna 6.2. - 30.4. 2013 Kansallisarkistossa laadittu kiertävä asiakirjanäyttely ”Kansanhuoltoministeriö 1939 - 1949”. Arkistolaitoksessa on kiertäviä näyttelyitä ollut aiemminkin, mutta tästä lähtien perinteiset asiakirjanäyttelyt toteutetaan pääsääntöisesti näin. Kansanhuolto-näyttely lähtee Jyväskylästä Mikkeliin, jossa se on esillä Suur-Savon museossa. Syksyllä näyttely siirtyy Joensuun maakunta-arkistoon. Jyväskylässä näyttelyn yhteyteen on valikoitu lisäksi asiakirjoja maakunta-arkistossa säilytettävästä Suomen Huolto ry:n arkistosta.

Kiertävät asiakirjanäyttelyt mahdollistavat sen, että myös maakunta-arkistojen näyttelytarjontaan saadaan vaihtelua useammin. Näyttelyiden valmistelu on iso ponnistus kaikkialla, mutta varsinkin pienimmissä yksiköissä on vaikeaa irrottaa henkilöstöä näyttelyn vaatimiin töihin. Vaikka verkkonäyttelyillä saavutetaan helpommin iso yleisö, on tärkeää tarjota elämyksiä ja oivalluksia myös alkuperäisten asiakirjojen avulla.

Julkisuuden saaminen asiakirjanäyttelyille on aina oma haasteensa. Onnekas sattuma on, että Ikääntyvien yliopisto ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos järjestävät tänä keväänä sota-aikaan liittyvän muisteluseminaarin. Seminaarin osallistujilla on mahdollisuus kertoa omakohtaisia, sukunsa tai läheistensä kokemuksia sodasta sekä pula-ajasta ja rauhaan palaamisesta. Seminaarilaiset kokoontuvat ensi viikolla maakunta-arkistossa, jolloin he voivat tutustua Kansanhuolto-näyttelyyn ja verestää muistojaan asiakirjojen avulla. Tällaiset kumppanuudet tarjoavat maakunta-arkistolle hyvän mahdollisuuden tuoda esille arkistolaitoksen monipuolista aineistoa.

Näyttelyn avajaiset järjestetään tarjoilun osalta säännöstelyn hengessä tiistaina 19.2. klo 13 - 16. Yleisölle avoimessa tilaisuudessa luennoi professori Pirjo Korkiakangas aiheenaan ”Korttipeliä ja kekseliäisyyttä. Pula ja säännöstely vuosien 1939 - 1954 Suomessa.”

Kansanhuoltonäyttelyn jälkeen maakunta-arkistossa on tarkoitus toteuttaa asiakirjanäyttely Jyväskylän seminaarin aineistoista. Seminaari perustettiin vuonna 1863, joten Jyväskylän yliopisto juhlii tänä vuonna 150-vuotista opettajankoulutusta.

Marraskuussa on vuorossa yhteistyökumppaneiden kanssa toteutettava näyttely. Jyväskylän Soroptimistiklubi ry on perustettu vuonna 1953, kuten Suomen Soroptimistiklubien Unionikin. Juhlavuoden kunniaksi Jyväskylän Soroptimistiklubi esittelee toimintaansa maakunta-arkistoon lahjoitetun arkistonsa avulla. Yhdistyksen jäsenet valitsevat näyttelyn materiaalin. Tässä yhteydessä voimme herättää mielenkiintoa myös muihin maakunta-arkistossa säilytettäviin naisjärjestöjen arkistoihin.

Arkistolaitoksen kiertävän näyttelyn ja yhteistyökumppaneiden ansiosta maakunta-arkistolla on mahdollisuus tarjota tänä vuonna kolme erillistä asiakirjanäyttelyä esillä olevan perusnäyttelyn lisäksi.

Tervetuloa tutustumaan näyttelyihimme!

Päivi Hirvonen
Johtaja, Jyväskylän maakunta-arkisto

Kansallisarkistollekin on esitetty toiveita siitä, että verkossa käytävää julkista keskustelua pitäisi saada talteen. Valaisen asiaa Kansalliskirjaston näkökulmasta. Kansalliskirjasto on Kansallisarkiston sisarlaitos, jolle verkkoaineistojen kerääminen ja säilyttäminen on annettu lakisääteiseksi tehtäväksi.

Kansalliskirjasto on jo yli 300 vuoden ajan kerännyt talteen painotuotteita. Verkkoaineiston kerääminen alkoi 2006. Toimintaa säätelee vuonna 2008 voimaan tullut laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. Lain mukaan ”Kansalliskirjaston tehtävänä on ohjelmallisesti hakea ja tallentaa yleisön saatavilla olevaa verkkoaineistoa tietoverkoista. Haettavaan ja tallennettavaan verkkoaineistoon tulee sisällyttää edustavasti ja monipuolisesti tietoverkoissa eri aikoina yleisön saatavilla olevaa aineistoa.” Tällä hetkellä Kansalliskirjastolla on verkkoaineistoja tallella noin 900 miljoonaa tiedostoa.

Mikä on verkkokeskustelujen asema? Hallituksen esityksessä laiksi kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä sanotaan: ”Automaattisen aineistohaun ja tallentamisen ulkopuolelle olisi tarkoitus jättää myös avoimissa tietoverkoissa oleviin uutis- ja keskusteluryhmiin tai muihin vastaaviin palveluihin sisältyvät aineistot, joihin sisältyy usein lähinnä henkilöiden yksityisyyden piiriin kuuluvaa aineistoa tai aineistoa, joka on laitettu palveluun ilman tekijänoikeuden haltijan suostumusta. Tällaisen aineiston kerääminen ei ole lain tavoitteiden mukaista.”

Tämä on Kansalliskirjastoa tällä hetkellä ohjaava linjaus, johon en kylläkään henkilökohtaisesti ole tyytyväinen; jos ja kun lakia tulevaisuudessa tarkistetaan, tähän kohtaan tulisi puuttua. On vaikea nähdä, miten erilaisissa verkkokeskusteluissa olisi ainakaan erityisen paljon henkilöiden yksityisyyden piiriin kuuluvaa aineistoa tai tekijänoikeuksien loukkauksia. Lisäksi aineistot ovat Kansalliskirjaston perustehtävän kannalta keskeisiä. Olemme keskustelleet eri alojen tutkijoiden kanssa siitä, mitä verkon arkistoinnissa pitäisi painottaa. Ehdottomasti eniten on noussut esiin arjen historian näkökulma: mitä ihmiset yleensä verkossa tekevät ja sanovat.

Käytännössä keskusteluaineistoa on tallessa ainakin jonkin verran. Koska kerättävät aineistomäärät ovat suuria, on hyvin vaikea estää täysin avoimesti verkossa olevan keskustelun tarttumista keräävän ohjelmiston haaviin. Toisaalta jatkuvasti elävien keskustelufoorumien kattava talteen saaminen olisi, jos sitä yrittäisikin, varsin työlästä Kansalliskirjaston kaltaiselle ulkoiselle toimijalle. Kirjasto voi taata ainoastaan, että erityyppisistä aineistoista jää jälkipolville monipuolinen otos - ei sitä, että jokin tietty dokumentti tai www-sivu tulee varmasti tallennetuksi.

Yksityisyyden suojan näkökulma on myös tärkeä, mutta senkin suhteen oma harkinta on paras turva. Kaikkien verkossa toimivien on hyvä muistaa, että verkossa tehtyä ei välttämättä saa tekemättömäksi. Jos aineistoa ei kerää talteen Kansalliskirjasto, sen voi kerätä talteen Internet Archive, hakukoneen välimuisti, juorulehden toimittaja tai periaatteessa kuka tahansa. Julkaistun aineiston poistaminen on jo kenties liian myöhäistä. Verba volant - scripta manent.

Esa-Pekka Keskitalo
Tietojärjestelmäpäällikkö
Kansalliskirjasto

Kansalliskirjasto on Kansallisarkiston sisarorganisaatio.

Tämän kirjoituksen innoittajana on toiminut Samuli Glöersenin seuraava kirjoitus Kansallisarkiston Facebook-sivulla:

"Kansallisarkiston pitäisi arkistoida suomenkielinen digitaalinen julkinen keskustelu servereille. Kukaan muu sitä ei tee kokonaisvaltaisesti ja painettu teksti antaa vääristyneen kuvan todellisuudesta. Se mitä nykyisin tapahtuu suomenkielisessä keskustelussa ja politiikassa, tapahtuu digitaalisessa verkossa. Investointi on merkittävä, mutta kansallisarkiston jatkonkannalta välttämätön. Ilman siirtymistä täysin digitaaliseen arkistointiin voitte jäädä 1900-luvun museoksi. Esimerkiksi entisiin paperitehtailta vapautuviin tiloihin olisi luontevaa asentaa kansallisarkiston serverikeskukset. Google:lle tilat kelpasivat."

Kiitokset Samulille keskustelun avaamisesta ja ajattelun aiheen antamisesta!

Mikkelin maakunta-arkiston yhteyteen Naisvuoren uumeniin valmistui vuonna 1989 erityistila mikrofilmien säilytykseen. Valtakunnalliseen mikrofilmiarkistoon suunniteltiin erityisolosuhteet pysyvästi säilytettäville mikrofilmeille, jotka eroavat materiaalinsa ja valmistustapansa puolesta ns. käyttöfilmeistä. Kun käyttöfilmi säilyy säilytystavasta riippuen vain muutaman kymmenen vuotta, on pysyvästi säilytettäväksi suunnitellun mikrofilmin elinikä sama kuin paperin, jos sitä säilytetään asianmukaisissa tiloissa.

Varmuusfilmiarkiston ensisijainen tarkoitus on taata arkistolaitoksen varmuusfilmeille, käyttökopioiden emoille, asianmukaiset säilytystilat. Ennen varmuusfilmiarkiston valmistumista mikrofilmejä oli säilytetty sekä Mikkelin maakunta-arkistossa että Valtionarkistossa paperiasiakirjoille suunnitelluissa tiloissa. Arkiston tilamitoituksessa huomioitiin myös muu valtakunnallinen mikrofilmien säilytystarve ja tuleva kasvu. Arkiston 120m²:n tilaan saatiin kaksikerroksisella hyllyjärjestelmällä hyllytilaa yli 2000 hm.

Tilan valmistuttua arkistolaitos siirsi kaikki varmuusfilminsä Mikkeliin. Samanaikaisesti sovittiin Kirkkohallituksen kanssa luterilaisten seurakuntien mikrofilmien säilyttämisestä varmuusfilmiarkistossa. Siihen saakka seurakunnat olivat voineet lähettää mikrofilmiensä varmuuskappaleet Kirkkohallitukseen säilytettäviksi, jossa ei kuitenkaan ollut tähän asianmukaisia tiloja. Kirkkohallitus antoi 1990-luvun alussa seurakunnille suosituksen varmuusfilmien tallettamisesta Mikkeliin ja suurin osa seurakunnista noudatti suositusta ja siirsi vähitellen mikrofilminsä asianmukaisiin tiloihin. Siirtoa edesauttoi se, että arkistolaitos ei perinyt eikä edelleenkään peri seurakunnilta vuokraa säilytystilasta.

Vuosien saatossa turvallisen tilan mikrofilmeilleen ovat saaneet mm. mikrofilmausta tehneet valtion virastot, joista suurimpana Maanmittauslaitos, kunnat, valtionapua saavat arkistot ja yritykset. Muilta kuin seurakunnilta maakunta-arkisto perii vuokraa säilytystilasta käytetyn hyllymetrimäärän mukaan.

Tällä hetkellä säilytyksessä on yli 30 000 mikrofilmirullaa ja yli 1,2 miljoonaa mikrofilmikorttia. Hyllykapasiteetista on arkistolaitoksen omassa käytössä 596 hm ja vuokralla 301 hm. Vapaata tilaa on vielä 1392 hm.

Kaikki varmuusfilmiarkiston mikrofilmit ovat ns. tallekappaleita, joita ei anneta tutkijoille. Kun varmuusfilmiarkistoa suunniteltiin, mikrofilmiä pidettiin helpoimmin kopioitavana säilytysformaattina. Niinpä Mikkelin maakunta-arkistossa aloitettiin kirkonkirjamikrokorttien kopiointi 1990-luvun alussa. Parhaimmillaan maakunta-arkistossa kopioitiin lähes 70 000 mikrokorttia vuodessa. Tekniikan kehittyessä ja säilytys- sekä ennen kaikkea käyttöformaattien muuttuessa digitaalisiksi myös mikrofilmien kysyntä väheni, jolloin mikrofilmien kopioinnista Mikkelissä luovuttiin vuonna 2009.

Vaikka mikrofilmin asema käyttöformaattina on vähentynyt, säilytysformaattina se edelleen on voimissaan, kun tarvitaan pitkää säilyvyyttä ja helppoa kopioitavuutta sekä analogiseen että digitaaliseen suuntaan. Kuten paperi myös mikrofilmi tulee säilyttää asianmukaisessa tilassa ja toistaiseksi ainut sellainen paikka Suomessa on Mikkelin maakunta-arkiston varmuusfilmiarkisto.

Eino Parviainen
Ylitarkastaja
Mikkelin maakunta-arkisto

Turun maakunta-arkiston valoisassa ja kauniissa aulassa asiakasta tervehtii joukko taideteoksia. Niiden olemassaolo jää arkistovierailujen yhteydessä usein vähemmälle huomiolle, mutta ehkä nyt on sopiva hetki tehdä tuttavuutta. Kaksi töistä, joista tässä pääasiassa kerrotaan, liittyy kiinteästi Turun maakunta-arkistoon ja sen aineistoihin. Autenttisiin valokuviin pohjautuvana miljöökuvauksena toisella niistä on lisäksi läheinen suhde vast´ikään ilmestyneeseen Rauman merimiehistöä käsittelevään historiateokseen (Jari Lybeck: Rauman merimiehet, 2013. SKS). Tieteen ja taiteen liitto on näin hauskasti osa myös arkiston ja tutkimustiedon arkipäivää.

Värikäs, suurikokoinen ja railakkaasti ”kulta”kehyksiin sijoitettu akvarelli on aulan istuinryhmän luona. Sen tekijä on maakunta-arkistossakin työskennellyt Rauno Luttinen (TMAn joulurauhanjulistustekstistä tuttu, ks. blogi 23.12.2011). Teoksen nimeksi on inventointiluetteloon merkitty yksiselitteisesti TMA, mutta se voisi olla vaikkapa taidemuseoiden tyyliin ”Näkymä maakunta-arkiston tutkija-aulasta”. Signeeraus on vuodelta 1996 ja kuvassa seikkailevat tutut arkiston henkilöhahmot vuosien varrelta.

Hallintokäytävän varrella erinäisten pastellisävyisten kehystettyjen kartta-otteiden ja rakennuspiirustusten rinnalla on hauska, pikkutarkasti toteutettu satama-aiheinen panoraama-maalaus. Sen tekijä on raumalainen Tenho Hella (1994): Näkymä Rauman satamasta 1906 eli Rauman murteella ilmaistuna ”Panorama Raum Hamin a.D. 1906”. Tekijä itse kutsui töitään, joita maakunta-arkiston varastoista löytyy useampikin, termillä historiallinen dokumenttimaalaus.

Teokseen dokumentoitujen laivojen historiatiedot on nyt jo edesmennyt harrastajatutkija Tenho Hella tavoittanut Rauman museon arkistosta ja osin myös maakunta-arkiston kokoelmista, mm. Rauman merimieshuoneen arkistosta ja Rauman maistraatin arkistosta. Alukset, jotka maalauksessa esiintyvät ovat seuraavat: fregatti ”Osmo” (1869), kuunarilaiva ”Uljas” (1891), kuunarilaiva ”Pyhämaatar” (1891) , kaljaasi ”Jalo” (1900), matkustajahöyryalus ”Norden”, kuunarilaiva ”Usko” (1890), raakapurjekuunari ”Luvia” (1890), priki ”Aleksander” (1865), kaljaasi ”Taimi” (1890) ja kuunarilaiva ”Aino” (1894). Tauluun liittyy myös laajahko selosteteksti laivojen rakennusajankohdasta, matkareiteistä, haaksirikoista ja tietenkin omistajista. Yhdessä tämä kokonaisuus on mielikuvitusta kiehtova yhdistelmä.

Aulassa esillä olevista tauluista mainittakoon lisäksi mm. Kristian Krokforsin (1985): ”Puisto” ja kaksi muuta grafiikanlehteä vuodelta 1989, joiden provenienssi ja tausta ovat parhaillaan selvitettävänä.

Maakunta-arkisto ei kuitenkaan ole taidemuseo eikä taideteosten esilläpito kuulu arkistolaitoksen lakisääteisiin tehtäviin (vaikka joskus niin toivoisikin) vaan sen tehtävänä on kokoelmiensa ainutkertaisten asiakirja-aineistojen tarjoaminen tutkimuksen käyttöön. Kuvataiteen näkökulmasta kiinnostavaa ja taiteentutkimukselle arvokasta tietopääomaa arkistolaitoksen kokoelmista löytyy runsaasti. Turun maakunta-arkistoon luovutetuista/talletetuista aineistoista mainittakoon mm. taiteilijayhdistys Arte ry:n arkisto, kuvanveistäjä Jussi Mäntysen arkisto, Adolf Ehnroothin muistomerkkitoimikunnan arkisto, Turun Elokuvakerho ry:n ja Turun elokuvaajat ry:n arkistot sekä lukuisat henkilö-, kartano- ja taloarkistot. Taiteen harrastajalle ja keräilijälle suosittelen silloin tällöin piipahtamista maakunta-arkiston kokoelmien pariin, aluksi vaikka Arkistolaitoksen uusien verkkopalvelujen kautta.

Anne Wilenius

ylitarkastaja, Turun maakunta-arkisto

Sota-arkistoon alettiin kerätä tietoja sodissa kuolleista vuonna 1985. Suomen Sotaveteraaniliitto ehdotti erityisen tietokannan koostamista, rahoittajaksi lähti mukaan myös Kaatuneiden Muistosäätiö. Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tietokannan rungon muodostavat evankelis-luterilaisilta seurakunnilta saadut sankarihautoihin haudattujen nimiluettelot. Muut tietokannan tiedot on kerätty entisen Sota-arkiston lukuisista eri lähteistä. Tietoja sodassa luovutettujen alueiden vainajista saatiin Mikkelin lakkautettujen seurakuntien arkistosta. Lähteinä on käytetty myös Sotilaslääkintäarkiston hallinnoimaan suljettuun arkistoon kuuluneita sotilaiden kantakortteja, jotka saatiin käyttöön vasta vuonna 1997. Tietokannassa on 94 712 nimeä, joista sodan jälkeen kuolleita on 1 420 ja siviilejä 113. Siviilit ja sodan jälkeen kuolleet tullaan jatkossa erottamaan omaksi tietokannakseen.

Kantakorttien tutkiminen tuo lisää
tietoa sotaan osallistuneista miehistä.

Tietokanta laitettiin internetiin syyskuussa 2000. Koska kysymys on sota-ajasta, tiedot voivat olla puutteellisia. Kun tietokanta avattiin yleisölle, monet ihmiset ottivat yhteyttä väärien tai vaillinaisten tietojen vuoksi. Suurimmaksi puutteeksi osoittautuivat virheet vainajien lasten lukumäärissä sekä väärä äidinkieli. Kaikki korjaukset ja täydennykset otetaan edelleen kiitollisina vastaan. Myös tietokannan toimintoja aiotaan täydentää: kaikki internetissä käytettävän sovelluksen kentät muutetaan hakukentiksi.

Tutustuin ”Menehtyneisiin” elokuussa 2012. Tulin Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteeseen harjoittelijaksi edellisen vuoden marraskuussa. Tein kantakorttihakuja puolisen vuotta ennen kuin minut vihittiin tietokannan salaisuuksiin. Kävin läpi paljon kantakortteja metsästäessäni ensisijaisesti puuttuvia joukko-osastotietoja. Siihen päättyi työni ”helppo” osuus: vielä kadoksissa olevia joukko-osastoja yritän jäljittää kenttä- ja sotasairaaloiden potilaskertomuksista, -korteista ja poistamisilmoituksista, rykmenttien sotapäiväkirjoista, päiväkäskyistä ja tappioluetteloista sekä kaatuneiden evakuointikeskusten kortistoista. Joskus asiakirjat on täytetty vain osittain, ja käsialoja voi olla vaikea tulkita. Sota-ajan lähteiden moninaisuus, epätäsmällisyyskin, on alkanut aueta kaikessa laajuudessaan. Kahlaan läpi kasan asiakirjoja, enkä siltikään onnistu löytämään pitävää todistetta siitä, kaatuiko sotilas taistelukentällä vai kuoliko hän haavoihinsa kenttäsairaalassa. Sotapäiväkirjoja riittää, mutta kateissa on juuri sen joukko-osaston päiväkirja, josta olisin voinut löytää tiedon kuolintavasta eli tietokannan menehtymisluokan. Toisaalta täytyy muistaa, että silloin oli sota. On ihmeellistä, että tuolta ajalta on säilynyt niinkin paljon asiakirjoja.

Työni Menehtyneiden tietokannan parissa on suuresti muuttanut suhtautumistani Suomen sotiin ja niissä henkensä uhranneisiin. En ole koskaan kuvitellut, että itsenäisyys on tullut meille lahjana, mutta sotilaiden potilasasiakirjat ja tietysti sotapäiväkirjat ovat viimeistään avanneet silmäni. Vähin, mitä voimme heille antaa, on kattava ja oikeaa tietoa sisältävä tietokanta, joka säilyttää heidän muistonsa jälkipolville. Tämän kirjoitettuani vilkutan ikkunastani Leposaaren hautausmaalle, jossa lepäävät perheemme omat sankarivainajat.

Nina-Maria Saikkonen
Tutkija, Kansallisarkisto

Oulun maakunta-arkiston Oulun kaupunginarkiston kokoelmaan sisältyy Oulun kaupungin tullikamarin arkisto. Sen mielenkiintoisimmat asiakirjat, jotka kuvaavat merikaupungin ja purjelaivakauden suuruuden aikaa, löytyvät tiliasiakirja- ja tositeasiakirjasarjoista. Tätä 1700 - 1800-luvuilla Oulun tullikamarin viranomaistoiminnan tuloksena muodostunutta aineistoa voidaan pitää yhtenä kansainvälisimmistä Pohjois-Suomessa syntyneistä arkistoista. Arkisto tarjoaa sisällöltään merkittävän kansainvälisen funktion, koska se koskettaa hyvin monen eri maan laivojen ja merimiesten historiaa. Asiakirjoihin sisältyy eri maissa laadittuja laivaselvityksiä esimerkiksi Brasiliasta, Italiasta, Portugalista, Saksasta, Tanskasta ja Kauko-Idästä.

Jokaisen kotimaisen ja ulkomaisen laivan piti tullessaan ja lähtiessään satamasta selvittää asiakirjoin laivan tekniset tiedot ja antaa luettelot miehistöstä, miehistön muonasta, matkustajista, lastista sekä esittää matka-aikomus tai ilmoittaa mistä laiva saapui. Nämä tiedot kirjattiin laivoja koskeviin tositteisiin. Näistä tositteista tiedot vietiin pääkohdiltaan tiliasiakirjoihin, jotka toimivat tositteiden diaareina.

Oulun kaupungin tullikamarin arkisto tarjoaa mahdollisuuden tutkia talous-, sosiaali- ja merihistoriaa. Asiakirjojen tietojen perusteella 1800-luvulla Pohjois-Pohjanmaa ei ollut tavaroiden suhteen mikään periferia, vaan lähellä aikansa muotia ja kulutusta. Tilitositteisiin on kirjattu jokainen lakritsipussi, posliiniasetti, vesiklosetti, viinipullo, kirja, lääkerohto tai puupölkky joka vietiin tai tuotiin, eikä tuoreet kukatkaan olleet vieraita 1800-luvun meriliikenteessä. Tavaran vastaanottajina olivat kauppaporvarit, käsityöläiset tai maakauppiaat. Tilitositteiden ja tiliasiakirjojen perusteella voidaan tutkia hyvin tarkasti tuontia ja vientiä, ja kuinka tuonti käytännössä tapahtui maailman meriltä Oulun seudulle. Mikään muu arkisto ei välttämättä kerro näin syvällisesti esimerkiksi maakauppiaan ulkomaanliiketoimista.

Tositteet ovat säilyneet arkistossa aukottomasti 1820-luvulta vuoteen 1887 asti. Tositteisiin on merkitty jokainen suomalainen ja ulkomaalainen laiva sekä maalaisalukset. Maalaisaluksista voidaan asiakirjojen pohjalta löytää aluksien miehistöt, mitat, vetoisuudet ja lastit, joita ei ole muista asiakirjoista välttämättä näin kattavasti saatavissa. Näitä tietoja ei ole merkitty esimerkiksi lähikaupungin merimieshuoneiden otto- ja päästökatselmuskirjoihin. Oulun tullikamarin tilitositteet korvaavat myös vuonna 1918 tuhoutuneen Oulun merimieshuoneen merimiesluetteloita ja ovat keskeinen lähde merimiesten tutkijoille etenkin 1850-luvulta 1880-luvulle. Tilitositteista löytyy tietoja myös purjelaivoilla siirtolaisiksi menneistä. Myös monelle sukututkijalle on aineistosta hyötyä, sillä aineisto tuo mielenkiintoisen lisän passiluetteloiden ja merimieshuoneiden luetteloiden rinnalle.

Tuula Leskelä

Ylitarkastaja

Oulun maakunta-arkisto

Kokkolassa järjestettiin 15.–17.3.2013 valtakunnalliset sukututkimuspäivät, 36. järjestyksessään. Vaasan maakunta-arkisto oli päivillä mukana näytteilleasettajana Kokkolan kaupungintalolla, missä suuri osa päivien ohjelmasta tapahtui. Kaupungintalon aulatiloissa oli suuri joukko sukuseuroja ja muita aiheeseen liittyviä tahoja esittelemässä toimintaansa ja vielä lukuisampi joukko sukututkimuksesta kiinnostunutta yleisöä. Kuulemani mukaan lauantain 16.3. kävijämääräksi arvioitiin 700–800 henkeä, mikä osoittaa, että sukututkimus elää ja voi hyvin!

Sukututkimusaiheisen näyttelyn lisäksi päiviin kuului mielenkiintoinen seminaariohjelma, joka luotasi järjestämispaikkakunnalle ja alueelle merkittäviä tutkimusaiheita: keskipohjalaisia sukuja, valtamerentakaista siirtolaisuutta sekä isovihan ja Suomen sodan paikallisväestölle aiheuttamia tuhoja. Jälkimmäisen aihepiirin puitteissa esitelmöi myös Vaasan maakunta-arkiston ylitarkastaja Jussi Jääskeläinen väitöskirjansa aiheesta otsikolla Paikallisväestö Suomen sodan kurimuksessa(Lokalsamhället i finska krigets malström).

Näyttelyosastollamme pyrimme huomioimaan seminaariohjelman aiheet. Esittelimme kouluille suunnattua siirtolaisuusaiheista arkistolaukkuamme, joka värikkäine asiakirjakopioineen herätti kävijöissä kiinnostusta. Siirtolaisalusten kuvien ja esteettömyystodistusten äärellä keskustelu luontevasti johti Amerikkaan ja muualle matkanneisiin sukulaisiin. Monenlaisia tarinoita kerrattiin ja toivoaksemme pystyimme myös ohjaamaan sukututkijoita siirtolaisuuden lähteiden pariin.

Siirtolaisuuden lisäksi näyttelyosastomme teemana olivat arkistolaitoksen digitaaliset palvelut, jotka myös kiinnostivat monia. ”Arkistoklinikallamme” opastimme Astian, Portin ja Digitaaliarkiston saloihin ja tälläkin saralla saatiin kokea ahaa-elämyksiä. Harjaantuneille sukututkijoille arkistojen digitaalinen maailma on jo varsin tuttu, mutta sukututkimuspäivien yleisössä on paljon myös uutta mielenkiintoista harrastusta aloittavia. Monille näyttelyosastomme oli ehkä ensimmäinen kosketus arkistojen toimintaan ja käynti siellä toivon mukaan madalsi kynnystä lähteä hyödyntämään arkistojen palveluja.

Mikko Nykänen

tutkija

Vaasan maakunta-arkisto

Maaliskuun 1. päivänä opetus- ja kulttuuriministeriö onnistui yllättämään meidät. Saimme ilmoituksen, että se oli päässyt valtiovarainministeriön kanssa yhteisymmärrykseen arkistolaitoksen keskusarkiston rakentamisesta Mikkeliin. Hanke toteutettaisiin siten, että uusi rakennus on valmis vuoden 2017 lopulla ja sen jälkeen Sörnäisten toimitilasta Helsingissä voidaan luopua kevään 2018 aikana.

Hanketta on valmisteltu pitkään. Ensimmäisen kerran arkistolaitos ehdotti rakentamisen keskittämistä yhteen paikkaan vuoden 2009 alussa. Sota-arkisto ja valtioneuvoston arkisto oli liitetty Kansallisarkistoon vuotta aikaisemmin ja Mikkelissä oli käynnistetty entisen Sota-arkiston mittava järjestämistyö. Vuoden 2008 syksyllä oli selvitetty myös arkistolaitokseen siirrettävien aineistojen määrää. Silloin oli todettu, että arkistolaitoksen aineistomäärä tulisi kaksinkertaistumaan ennen analogisten aineistojen vastaanoton loppumista. Aikaisempi periaate, jonka mukaan uutta tilaa rakennettiin tilojen täyttyessä, oli todettu aineistojen käytön kannalta vaikeaksi ja kustannuksiltaan keskittämistä kalliimmaksi.

Tämän jälkeen alkoi pitkä vakuuttelun vaihe. Arkistolaitos päätyi sisäisessä valmistelussaan siihen, että paras paikka uudelle keskusarkistolle olisi Mikkeli. Siellä oli yksi suurimmista maakunta-arkistoista, Elinkeinoelämän keskusarkisto ja Kansalliskirjaston digitointi- ja konservointikeskus. Mikkelin kaupunki oli kaiken lisäksi nähnyt arkistoaineistojen säilyttämisen – niin analogisten kuin digitaalistenkin – strategiseksi painopisteekseen ja oli valmis panostamaan hankkeeseen sen mukaisesti.

Kun kysymys oli alueellistamistoimesta, tuli esitys kuitenkin valmistella käyttäen valtiovarainministeriön alueellistamisen arviointikehikkoa. Oleellinen osa sitä oli sijoituspaikkavertailu. Tällainen tehtiinkin Jyväskylän, Mikkelin ja Vaasan välillä. Arviointi toteutettiin ripeästi ja se valmistui jo maaliskuussa 2009. Myös siinä päädyttiin Mikkeliin. Ratkaisu perustui ennen muuta niihin synergiaetuihin, joita Mikkelin eri toimijoiden yhteistyön katsottiin tarjoavan.

OKM ei silti ollut vielä valmis tekemään päätöksiään arkistolaitoksen arvioinnin pohjalta. Senaattikiinteistöistä eläkkeelle jäänyt kiinteistöneuvos Erkki Aho sai syyskuussa 2009 ministeriöltä tehtäväksi laatia selvitysmiehenä arvion keskusarkiston tarkoituksenmukaisuudesta ja ehdotuksen parhaasta sijoituspaikasta. Aho päätyi neljän kuukauden työn jälkeen samaan mihin arkistolaitos oli jo päätynyt. Keskusarkistoa pidettiin toiminnallisesti ja taloudellisesti hyvänä ratkaisuna ja Mikkeliä parhaana sijoituspaikkana. Maaliskuussa 2010 jättämässään lausunnossa arkistolaitos ilmoitti tukevansa Ahon esitystä.

Kesän ja syksyn aikana arkistolaitos täsmensi laskelmia ja valmisteli rakentamishanketta yhdessä Mikkelin kaupungin ja Senaatti-kiinteistöjen kanssa. Joulukuun 14. päivänä 2010 opetusministeri Henna Virkkunen teki periaatepäätöksen keskusarkiston rakentamisesta Mikkeliin. Tuntui jo siltä, että vääntö oli voitettu ja käytännön työhön voitaisiin päästä kiinni. Valmistelutyöt etenivät vuosina 2011 ja 2012 hyvin, mutta lopullinen rahoituspäätös antoi yhä odottaa itseään.

Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti elokuussa 2012 hallituksen budjettiriihessä myöntövaltuuden myöntämistä rakentamiseen. Uskoimme jälleen kerran, että tämä oli ratkaiseva askel, josta ministeriöt olivat päässeet sopuun. Näin ei ollutkaan. Valtiovarainministeriö ei esittänyt vuokravaltuuden myöntämistä kehysriihessä. Tämä oli suuri pettymys valmistelijoille. Aloimme olla huolissamme siitä, ehtiikö keskusarkisto ylipäätään valmiiksi niin, että ehdimme luopua Sörnäisten tiloista ennen vuokrasopimuksen umpeutumista.

Valtiovarainministeriön vaatimuksesta valmistelu palasi tämän jälkeen useita askelia taaksepäin. Arkistolaitoksen edellytettiin selvittävän voitaisiinko uuden rakennuksen sijaan hyödyntää puolustusvoimilta tai muualta valtionhallinnosta vapautuvia tiloja. Senaatti-kiinteistöiltä valtiovarainministeriö pyysi vuokravertailuja eri tiloista. Me yritimme vuorostamme painottaa, ettei ole kohtuullista verrata vain vuokrakustannuksia eri vaihtoehtojen välillä. Meille kustannustehokkuus merkitsi myös toiminnallista tehokkuutta. Keskusarkiston sijoittaminen jonnekin, missä ei ennestään olisi arkistolaitoksen yksikköä tai muita synergiaetuja, olisi kallis ja kannaltamme paljon hankalampi ratkaisu.

Ratkaisun jatkuva viipyminen herätti huolestusta myös eduskunnassa. Mikkeliläinen kansanedustaja Lenita Toivakka esitti 9.10.2012 ja uudelleen 23.11.2012 opetusministeri Jukka Gustafssonille kirjallisen kysymyksen asiasta. Vastauksessaan ministeri vakuutti, että arkistolaitos tulisi saamaan keskusarkiston suunnitellussa aikataulussa. Sijoituspaikka jäi kuitenkin yhä auki ja selvitystyöt jatkuivat.

Joulukuun lopulla ministeri Gustafsson kommentoi asiaa toteamalla, että keskusarkisto sijoitetaan Mikkeliin, ellei muualta löydy sille sopivaa tilaa. Vielä helmikuun 2013 lopulla arkistolaitos vertaili ministeriön pyynnöstä uusia tiloja. Uskoimme, että päätös viipyisi ainakin hallituksen puolivälitarkasteluun ja kehysriiheen saakka. Näin ei kuitenkaan käynyt. Valtiovarainministeriö taipui useiden selvitysten ja vertailujen jälkeen uskomaan, että Mikkeli todella oli taloudellisesti ja toiminnallisesti paras vaihtoehto ja sopi asiasta opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa.

Arkistolaitoksen ja Senaatti-kiinteistöjen johto olivat sopineet tapaamisesta päätöstä seuranneelle viikolle. Onneksi emme kuitenkaan enää joutuneet vääntämään kättä eri vaihtoehdoista ja vertailujen perusteista. Nyt saatoimme keskustella konkreettisista aikatauluista ja vaihtoehdoista. Suurin ja toivoaksemme ratkaisevin askel kohti uutta keskusarkistoa on nyt toivoaksemme otettu.

Jussi Nuorteva

Pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja

Arkistojen päivänä 10.11.2012 juhlitaan monimuotoisia arkistoja

Päivä konservaattorina

Portti siirtyi uuteen aikaan

Joulupukki: Yksityisarkistojen ykkönen

Carl-Johan Bomanin arkisto Turun maakunta-arkistoon

AHAA-elämyksiä

Jouluterveisiä Mikkelistä

Blogi joulutauolla

Muista tähti!

Alkuvuoden terveisiä Hämeenlinnasta

Arkisto-ostoksilla

Arkistoholistin tähystyksiä

Näyttely-yhteistyötä: Pula-ajan kierrätystä ja kumppanuusvoimaa

Verkossa käytävä keskustelu: voiko ja saako säilyttää?

Mikä on varmuusfilmiarkisto?

Kuvia ja taidetta

Terveisiä Leposaareen

Oulun kaupungin tullikamarin arkisto – tarjolla lakritsia ja vesiklosetteja

Valtakunnalliset sukututkimuspäivät Kokkolassa

Keskusarkistopäätös – viimeinkin!